Parempi, tiiviimpi Tammela

Tammelan kaupunginosan tiivistämisestä on puhuttu viime aikoina toistuvasti. Asun itse Tammelantorin   laidalla, joten olen seurannut keskustelua kiinnostuneena. Meillä kotona Tammelan tulevaisuutta on visioitu jo kauemmin, koska mieheni diplomityö liittyi Tammelan täydennysrakentamiseen.

Pidän Tammelasta siksi, että se on viihtyisä, keskeisellä paikalla ja kaupunkimainen. Parhaimmillaan tiivistäminen vain lisäisivät sen erinomaisuutta. Uudet talot tuovat lisää monenlaisia ihmisiä, lisää kaupunkimaista tunnelmaa.

Tampereella tarvitaan runsaasti lisää kohtuuhintaisia asuntoja lähellä yliopistoa ja keskustaa. Yhä useammat perheet eivät halua muuttaa perheenlisäyksen johdosta pois kaupungista, mikä vähentää asuntojen kiertoa. Tammela olisi ihanteellinen paikka uusille asunnoille. 

Tammelassa voi helposti elää ilman autoa, joten täällä on kysyntää asunnoille, vaikka parkkipaikkoja ei olisi joka asunnolle. Pinta-alaa voisi käyttää asuntoihin, lähipalveluihin ja viihtyisiin yhteisiin ulkotiloihin. Tämä ei onnistuisi kaupunginosassa, jossa auton käyttö on välttämätöntä. 

Tiivistämisen vastustajat ovat huolestuneita Tammelan vehreyden ja viihtyisyyden vähenemisestä. Oikeastaan tiivistämisen ei tarvitse tarkoittaa sitä, kunhan se tehdään oikein. Esimerkkejä tiiviisti rakennetuista ja erittäin viihtyisistä kaupunginosista löytyy sekä Suomesta että ulkomailla. Helsingin ylivoimaisesti kodikkain alue on Torkkelinmäki, joka on suomalaisittain harvinaisen tiiviisti rakennettu. Tokiossa on pilvenpiirtäjien lomassa ihania puistoja ja kävelykatuja, vaikka siellä asutaan tiiviisti. 

Tiivistäminen pitää tehdä niin, että viihtyisyys on etusijalla. Vehreyttä on lisättävä uusilla ja vanhoilla tavoilla. Talojen ankeat asfalttipihat voi korvata vehreillä oleskelupihoilla ja talojen päälle voi perustaa viherkattoja. 

vammaispesua

Tampereella perustettiin muutama vuosi sitten vammais- ja esteettömyysasiamiehen toimi. Tehtävään valittiin Jukka Kaukola, jonka ahkeruutta ja perehtyneisyyttä ihailen suuresti. Jukka on tehnyt hyvää työtä. Yhdessä kaupungin vammaisneuvoston kanssa hän on kartoittanut lukemattomia kohteita, ollut mukana vammaisten työllistymisen kehittämisessä, neuvotellut vammaispalvelutoimiston kanssa ja niin edelleen. Hän tekee yhteistyötä laaja-alaisesti kaikkien kaupungin hallintokuntien kanssa. Asiamiehen toimiala ulottuu siis yhtä laajalle kuin vammaisuuteen liittyvät kysymykset. 

Valitettavasti olen huomannut myös toisenlaisen trendin. Osa poliitikoista ja virkamiehistä tuntuu olevan siinä käsityksessä, että kaikki vähänkin vammaisuuteen liittyvä kuuluu vain vammaisasiamiehelle. Ja toisin päin: itse ei tarvitse tehdä vammaisasioille mitään, kun sen voi tuupata Kaukolalle. Jos taas jokin asia ei ole kunnossa, ihmetellään, miksei asiamies ole puuttunut siihen ajoissa. Näin ei voi olla, koska yhdellä henkilöllä ei ole aikaa hoitaa jokaista yksityiskohtaa. Vammais- ja esteettömyysasiamiehen nimittäminen ei vapauta arkkitehtejä lain sanelemista esteettömyysvaatimuksista tai sosiaalitoimea asiakkaan neuvontavelvollisuudesta. 

Samaan ilmiöön liitty se, että Tampereen oletetaan olevan kaikin puolin täydellinen paikka vammaisille, koska meillä on vammaisasiamies ja -neuvosto. Jos näin olisi, Jukka Kaukola tuskin tekisi liian pitkää päivää vuodesta toiseen. Vammaisten asemaa on arvioitava ennen kaikkea tarkastelemalla, millainen vammaisten ihmisten asema kaupungissa on. Siinä suhteessa on vielä niin paljon tekemistä, että ei ole syytä puhua edelläkävijyydestä. 

Paperinmakuinen sosiaalityö

Aamulehdestä löytyy harvoin mitään kovin kehuttavaa, mutta tänään se nosti esille tärkeän asian. Toimeentulotuen hakemusten määrä on lisääntynyt, mikä on johtanut käsittelyaikojen pidentymiseen. Yhä useampi tamperelainen joutuu turvautumaan viimesijaiseen sosiaaliturvaan. Vielä huolestuttavampaa on, että yhä useammat jäävät toimeentulotuen varaan vuosiksi, vaikka se on tarkoitettu nimenomaan väliaikaiseksi tukimuodoksi.

Viime aikoina Tampereella on pyritty entistä enemmän siihen, että koko toimeentulotuen hakemis- ja myöntämisprosessi tapahtuisi kirjallisesti. Käytännössä se tarkoittaa, että lasketaan asiakkaan tulot ja toimeentulotuessa huomioitavat menot ja tehdään päätös toimeentulotuen määrästä. Toimeentulotuen tarvitsijoiden joukko on nykyään niin kirjava, että on niitä, joille tämä riittää hyvin. Heillä on pulaa vain rahasta, ei elämänhallinnasta. He osaavat täyttää monimutkaiset lomakkeet ja ymmärtävät liittää mukaan kaikki tarpeelliset liitteet kirjallisten ohjeiden mukaan. Monille pitkäaikaisille toimeentulotuen asiakkaille kirjallinen käsittely tuo sujuvuutta arkeen.

Sosiaalityö on kuitenkin paljon muutakin kuin tilisiirtoja ja kuittikirjeenvaihtoa. Se on kokonaisuus, jonka pitäisi tarjota yksilöllistä tukea syrjäytymistä vastaan. Sosiaalityöntekijät ovat ammattilaisia, jotka tuntevat saatavilla olevat palvelut. Heillä pitäisi olla mahdollisuus ohjata ihmiset hakemaan apua oikeista paikoista ja - mikä tärkeintä - löytämään keinot ja motivaatio toimia itse. Sosiaalityö on parhaimmillaan, kun se pääsee alkuun aikaisessa vaiheessa, mahdollisimman pian esimerkiksi konkurssin tai työttömyyden yllätettyä. Kokonaisvaltaisuutta ei edistä se, että Tampereella tietyt sosiaalityön eri muodot on ripoteltu eri yksiköihin.

En ihmettele palautetta, jossa sekä sosiaalityöntekijät että asiakkaat ilmaisevat turhautumistaan kirjallista menettelyä kohtaan. Käsittelyn kasvottomuus on johtanut myös siihen, että Tampereella toimeentulotuen harkinnanvaraisissa osissa ollaan tavallista tiukempia. Niitä ei juuri myönnetä, koska sosiaalityöntekijällä ei ole mahdollisuutta tutustua laaja-alaisesti yksilölliseen elämäntilanteeseen. Onnistuneella harkinnanvaraisella toimeentulotuella voidaan kohentaa huomattavasti ihmisen mahdollisuuksia päästä köyhyydestään. Esimerkiksi junalippu pääsykokeisiin on kunnalle halpa tapa saada ihminen koulutukseen ja lopulta töihin, kiinni elantoon.

Hankalinta on niillä, joille on ylivoimaista ymmärtää kirjallista hakuprosessia. Lomakkeet ja ohjeet ovat vaikeaa virkakieltä, esimerkiksi lukihäiriöiselle mahdottomia. Omaa tekstiään ei ehkä osaa muotoilla niin, että ne oikeuttaisivat toimeentulotukeen. Tutkimuksissakin on todettu, että moni jättää tuen kokonaan hakematta. Ilman rahaa ei kuitenkaan pärjää, joten seuraa helposti velkakierre, kenties rikoskierrekin.

Sosiaalityön resurssit on saatava kuntoon. Lisäksi on harkittava, pitäisikö keskityistä sosiaalityön yksiköistä siirtyä takaisin vanhoihin, kokonaisvaltaisiin sosiaalitoimistoihin, jossa yksi työntekijä voi katsoa ihmistä kaikkineen.

kirjasuositus: Heikki Hiilamon Uusi hyvinvointivaltio

Heikki Hiilamo esittää pamfletissaan Uusi hyvinvointivaltio inhimillisen ja innostavan vision tulevaisuuden sosiaaliturvasta. Tai no, turva on väärä sana, sillä se viittaa liikaa järjestelmän korjaavaan luonteeseen. Nykyinen hyvinvointivaltio tulee apuun vasta, kun yksilöä on kohdannut ikävä elämänmuutos, kuten työttömyys tai sairaus. Vähemmän tehdään ongelmien ehkäisemiseksi.

Pamfletti on 126-sivuiseksi hämmästyttävän monipuolinen. Hiilamo puuttuu terävästi ja ymmärrettävästi  ongelmiin ja epäjohdonmukaisuuksiin. Hän ei unohda taloudellisia näkökulmia, mutta ei pelkistä sosiaalipolitiikkaa kylmiksi laskelmiksi. Konkretiaakin on, joten kirjaa ei voi syyttää päättömästä taivaanrannanmaalailusta.

Olen samaa mieltä Hiilamon kanssa suunnilleen kaikesta (ja se mistä en ole, ei ole olennaista). Sosiaaliturvaa tarvitsevatkin ihmiset pitäisi ymmärtää yksilöinä, erilaisine tarpeineen, toiveineen ja kykyineen. Nykyinen systeemi niputtaa ihmiset helposti sen mukaan, saavatko he toimeentulotukea, työmarkkinatukea, ansiosidonnaista, eläkettä vai kenties jotain muuta. Sosiaaliturvan pitäisi olla kannustavaa, ei kyykyttävää. Ja nyt ei puhuta etuuksien leikkaamisesta kannustamisen nimissä, vaan todellisesta mahdollisuuksien luomisesta. Puhutaan siitä, että kaikki ei ole musta-valkoista, vaan ihminen voi tarvita työkyvyttömyyseläkettä, vaikka tekisi jonkun tunnin töitä joskus. Siitä, että satunnaisesta työkeikasta ei pitäisi joutua byrokratiahelvettiin.

Kunnallispoliitikkona ja lähestyviä vaaleja ajattelevana ehdokkaana mietin kirjaa lukiessani, mitä siitä voisi tuoda Tampereelle. Hiilamon ehdotukset on suunnattu enimmäkseen valtion tasolle - kuten kirjan nimestäkin voi päätellä. Monet lait ja valtakunnalliset soveltamisohjeet määrittelevät paljon mm. toimeentulotukea, lasten päivähoitoa ja koulutusta. Mutta lainsäädäntö toisaalta edellyttää kunnilta ennaltaehkäiseviä toimia. Vaatimuksen voisi hyvinkin tulkita Hiilamon sosiaalisten mahdollisuuksien politiikan mukaiseksi. Avainasemassa ovat laadukkaat ja riittävät, yhteiset palvelut ja jokaista ihmistä arvostava asenne.

Terveydenhuollon rahoitus yhdestä potista!

Uutinen kertoo, että valtion sairausvakuutuskuluja aiotaan leikata. Se tarkoittaa yksityisen terveydenhuollon Kela-korvausten leikkausta. Aikeet ovat loogisia, sillä yksityisen terveydenhuollon Kela-korvaukset ovat olleet viime aikoina terveyspolitiikan tulilinjalla. Ne symboloivat terveyserojen kasvamista. Varakkaille ihmisille ei tule enää mieleenkään mennä terveyskeskukseen, koska yksityiselle pääsee kohtuullisella omavastuulla. Ja vielä pahempaa: julkisen terveydenhuollon kehittäminen ei kiinnosta päättäjiä, jotka pääosin ovat hyvätuloisia ihmisiä. Niinpä julkinen terveydenhuolto jatkaa näivettymistään ja yksityisten terveysyritysten omistajat jatkavat rikastumistaan. En ole kuitenkaan yhtään varma, onko nyt suunnitellut toimeenpiteet omiaan korjaamaan tilannetta. Voi olla, että omavastuun nouseminen vain lisää terveyseroja, ellei sen lisäksi tule helpotusta julkisen terveydenhuollon paineisiin. Se on kuntien tehtävä, eivätkä kunnat välttämättä ole innokkaita ottamaan lisäämään omia palveluitaan tarvetta vastaavasti. Ne ovat olleet tyytyväisiä siihen, että Kela-korvaukset vähentävät paineita omasta terveydenhuollosta. Yksityisen ja julkisen välinen vastakkainasettelu ei ole terveyspolitiikan vakavin ongelma. Paljon suurempi ongelma on kuntien ja valtion keskinäinen riitely vastuunjaosta. Valtio syyttää kuntia siitä, etteivät ne täytä niille asetettuja vaatimuksia. Kunnat taas syyttävät valtiota siitä, että vaatimuksia kaadetaan koko ajan lisää, mutta resursseja ei. Toisaalta kunnat eivät halua, että valtio ottaa niiden tehtäviä itselleen, koska se söisi niiden pyhää itsenäisyyttä. Vihreiden terveyspoliittisessa ohjelmassa esitetään, että Kelan ja kuntien rahoitusosuudet kerätään samaan pottiin, josta rahoitetaan kaikki terveyspalvelut. Sen jälkeen terveydenhuollon kehittäminen olisi yhteinen tehtävä, johon valtio ja kunnat sitoutuisivat helpommin.

aiheeton paniikki

Tänään päätettiin terveyden ja toimintakyvyn ydinprosessin säästöistä ja lisäbudjetista. Osallistuin kokoukseen varajäsenenä, koska varsinainen jäsen ei päässyt tällä kertaa. Olin saanut esityslistan säästöluettelosta ja lehdestä sellaisen käsityksen, että ikäkausittaiset terveystarkastukset lopetettaisiin kokonaan. Ymmärrettävästi tällainen suunnitelma herätti kielteisiä tunteita lautakunnassa. Ikäkausitarkastukset ovat ehkäisevää terveydenhuoltoa, joka säästää pitkällä aikavälillä kalliimmasta sairaanhoidosta. Oikeastaan tämä ei olisi ollut säästöä ollenkaan. Sitten näin taustatiedot. Ikäkausitarkastuksiin osallistuu reilusti alle puolet kutsutuista, mutta kaupungin budjettiin varataan rahat koko ikäryhmän tarkastuksiin. Säästöä syntyy siitä, että varausta leikataan lähemmäksi toteutumaa. Jatkossakin terveystarkastukseen pääsee, joten leikkauksista lietsottu paniikki on onneksi ollut aiheetonta. Ongelmana ikäkausitarkastuksissa on ollut, etteivät ne kohdennu niin, että niiden ansiosta löydettäisiin alkavia sairauksia tai niihin mahdollisesti johtavaa riskikäyttäytymistä. Niissä ovat käyneet enimmäkseen terveydestään ennestäänkin kiinnostuneet ihmiset. Tarkastusten ennaltaehkäisevä vaikutus perustuu paljolti valistukseen ja terveystiedon jakamiseen, joten tässä on jäänyt tavoittamatta hyvin tärkeä joukko. Jatkossa tarkastuksia pyritään kohdentamaan paremmin. Tässä tavoitteessa auttaa paremmin ainakin se, että sosiaali- ja terveysministeriön ja TE-keskuksen uusien velvoitteiden ansiosta Tamperekin alkaa järjestää laajoja terveystarkastuksia työttömille.

Hätäisiä leikkauksia

Rajusti vähentyneet yhteisöverotuotot ovat aiheuttaneet sen, että Tampereen kaupunki joutuu leikkaamaan menojaan rankasti. Minun viikkoni alkoi kokouksella, jossa päätettiin lasten ja nuorten palvelujen lautakunnan eli lanulan säästöehdotuksista. Lopulliset päätökset tekee kaupunginhallitus.

Tällaisella aikataululla säästöjen kasaan raapiminen ei voi johtaa syvällisesti punnittuihin ratkaisuihin. Kuluvan vuoden kulua voi hillitä vain sieltä, missä ei ole tehty sitoumuksia. Esimerkiksi erilaisia hankkeita ei voi keskeyttää. Olen tämänpäiväisiin päätöksiin niin tyytyväinen kuin tällaisiin hätäsäästöihin voi olla.

Lanulan säästötavoite oli kaiken kaikkiaan 4,6 miljoonaa. Etenkin päivähoidossa on ylitetty talousarvio siksi, että lapsia on ennakoitua enemmän. Se on tietysti myönteinen asia sinänsä, mutta silti yllättävä. Lautakunta joutui kasaamaan säästöjen kokonaisuuden pienistä osista. Kouluilta, neuvoloilta ja päiväkodeilta edellytetään huolellisuutta jokapäiväisessä taloudenpidossa. Kulttuuritoiminnasta joudutaan nipistämään hieman.

Kaikki ryhmät tuntuivat olevan yksimielisiä siitä, että kotihoidon Tampere-lisään ei tällä erää tehdä muutoksia. Eka- ja tokaluokkalaisten aamu- ja iltapäivätoiminta onneksi turvataan, vaikka se ei-lakisääteisenä palveluna olisi mahdollinen leikkauskohde. Luokkakokoja ei kasvateta, vaikka paineita olisi.

Tampere on hoitanut talousasiansa melko hyvin. Meillä on vain vähän velkaa verrattuna moniin muihin kaupunkeihin. Niin pitää olla jatkossakin, emmehän halua jättää tuleville sukupolville valtavia velkoja maksettaviksi. Tämänpäiväisessä kokouksessa mielessäni pyöri erityisesti kaksi asiaa: on suunniteltava paremmin ja mietittävä pitkän aikavälin vaikutuksia. Sekä poliitikkojen että virkamiesten pitäisi kyetä näkemään yli vuoden ja vaalikauden.