Pääsin vihdoin Turkuun Vihreiden puoluekokoukseen. Nyt istun työryhmässä, joka käsittelee poliittiseen ohjelmaan tulleita muutosesityksiä. Yöstä tulee pitkä, sillä muutosehdotuksia on noin tuhat.
Ennen tänne tuloani osallistuin vastaperustetun Kansainvälisesti adoptuidut aikuiset ry:n paneeliin, jossa keskusteltiin siitä, kenellä on oikeus adoptioon. Paikalla olivat minun lisäkseni lastenpsykiatri, sosiaalityöntekijä, adoptoitu aikuinen ja puoliksi kenialainen homo. Vaikka kolme tuntia tuntui etukäteen liian pitkältä ajalta, se osoittautui aivan liian lyhyeksi kaikille nouseville rönsyille.
Olin pyytänyt päästä keskusteluun, koska olen saanut kymmeniä yhteydenottoja vammaisilta ihmisiltä, joita on syrjitty adoptioneuvonnassa. Minulle on syntynyt sellainen käsitys, että Suomessa vammaisen ihmisen on käytännössä mahdotonta saada adoptiolasta. Koska tarkkoja kriteereitä ei ole, prosessiin osallistuvilla virkamiehillä on paljon valtaa. Tämänpäiväinen keskustelu ei muuttanut kuvaani. Periaatteessa kukaan ei sanonut, että vammaisuus on sinänsä syy adoption epäämiselle, mutta yksittäisistä puheenvuoroista kävi ilmi, että vanhemman vammaisuus on vastoin lapsen parasta.
Juuri lapsen paras osoittautui päivän aikana epämääräisyydessään mitä ongelmallisimmaksi. Se on vaivannut minua jo aiemmin. Lapsen parhaaseen vedotaan monenlaisissa tilanteissa määrittelemättä tarkemmin, mitä se oikeastaan tarkoittaa. Liian monesti lapsen parhaasta puhutaan silloin, kun halutaan tappaa keskustelu leimaamalla toiset sen vastustajiksi. Oikeastaan ei ole yhtä oikeaa määritelmää siitä, mikä on lapsen paras. Hyvään keskusteluun tarvitaan tarkempia termejä.
Keskustelu oli kahtiajakoinen. Kun kysymys oli, millaisia erityisiä ominaisuuksia adoptiovanhemmalta vaaditaan, kaikki keskustelijat toivat esiin lähinnä sosiaalisia ominaisuuksia. Pitää olla avoin ja kyetä kohtaamaan lapsen kohtaamat ennakkoluulot. Sitten, kun alettiin puhua siitä, kenellä pitäisi tai ei pitäisi olla oikeus adoptioon, esiin tuli fyysisiin ja psyykkisiin ominaisuuksiin sekä taloudellisiin resursseihin. Se kertoo, että ihmisiä on paljon helpompi lokeroida muiden kuin oikeasti tärkeiden sosiaalisten ominaisuuksien perusteella. Samalla se kertoo, että tiettyihin fyysisiin, psyykkisiin ja taloudellisiin ominaisuuksiin liitetään oletuksia ihmisten sosiaalisesta asemasta. Esimerkiksi oletetaan, että vammaisuus tarkoittaa aina traumaa, joka aiheuttaa sen, ettei kykene tukemaan lasta vaikeissa tilanteissa.
Paneelin jälkeen olen suunnilleen samaa mieltä adoptiosta kuin ennen sitä. Adoptiossa tärkeintä on, että muodostuu perhe, jossa kaikilla on hyvä olla. Kenelläkään ei ole eikä pitäisi olla siihen mitään ehdotonta oikeutta, mutta ketään ei saisi sulkea kategorisesti ulkopuolelle. Jo Suomen lainsäädäntö kieltää syrjinnän tiettyjen ominaisuuksien perusteella, eikä edes adoptiovanhemmuus ole niin mystinen ja erityinen asia, ettei lakia olisi syytä kunnioittaa.
