kaksi suomalaista eetosta

Osallistuin eilen kokoukseen, jossa puhuttiin muun muassa KASTE-ohjelman vaiheista. Esiin nousi suomalainen itse pärjäämisen eetos, jota yritetään muuttaa. Ohjelmassa korostetaan, että avun hakemisessa ei ole mitään pahaa, Erinomainen korostus. Nuorten kohdalla suurta huolta ei pitäisi ollakaan, koska tutkimusten mukaan juuri nuoret kokevat, että on täysin normaalia hakea ja antaa apua, oli se sitten sosiaalitukea tai kaverin koulukirjojen kantamista.

STM:n naapuriministeriössä tehdäänkin sitten jotain ihan muuta. SORA-työryhmä esittää, että pysyvä erottaminen oppilaitoksesta ja opiskeluoikeuden peruuttaminen tehtäisiin mahdolliseksi. THL:n tutkija Markku Soikkeli on aiheellisesti kiinnittänyt huomiota nykyiseen trendiin, jossa halutaan erottaa jyvät akanoista. Toinen vaihtoehto olisi etsiä keinoja, joilla nekin, joilla on erityisiä tarpeita tai ongelmia, saisivat apua ja voisivat opiskella ja tehdä töitä. Huonolta näyttää. Erilaisten fyysiseen ja mielenterveyteen liittyvien poikkeamien seulomiseen tähtäävien testien ja kysymysten määrä opiskelijavalinnassa ei ole ainakaan vähenemässä, vaikka ne ovat perusoikeudellisestikin arveluttavia. Jos mielii päästä elämässä eteenpäin, on vaiettava ja peiteltävä, ettei tulisi leimatuksi kelvottomaksi.

Samassa kokouksessa nousi esiin toinenkin suomalainen eetos, lannistamisen eetos. Se elää ja voi hyvin, vaikka siitä puhutaan paljon vähemmän kuin itse pärjäämisen eetoksesta. Etenkin silloin, kun ihminen tarvitsee apua, hänelle tehdään erittäin nopeasti selväksi hänen puutteensa ja tulevaisuuden toivottomuus. Tilanne muuttuu vieläkin liian usein kafkamaiseksi. Kaikki päätökset aletaan tehdä jossain ihmisen itsensä ulkopuolella. Siitä on itse pärjäämisen eetos kaukana. Välillä tuntuu, että ihmisten osallisuus koetaan jopa uhkaksi palveluissa, jotka ovat valitettavan järjestelmäkeskeisiä. Niiden asiakkaaksi joutuessaan toivoisi, että olisi valittu mieluummin itse pärjäämisen kuin lannistamisen eetos.

Osallistuin eilen lasten oikeuksien teemaviikon tilaisuuteen Säästä lapsi lamalta. Aiheena ei ollut lasten syntymisen ehkäisy, vaan lasten hyvinvointi taloudellisesti tiukassa tilanteessa. Valtakunnallisesti on huomattu, että tämän, kuten edellisenkin laman aikana vaakalaudalla ovat etenkin ennaltaehkäisevät palvelut.

Tilaisuuden puheenjohtaja, lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula, Tampereen lapsiasiamies Mia Lumio, tilaajapäällikkö Taru Kuosmanen ja paneelikeskusteluun osallistuneet valtuutetut apulaispormestari Järvelä mukaan lukien ilmaisivat huolensa ennaltaehkäisevien palvelujen tarpeesta. Varhainen puuttuminen asetettiin monessa puheenvuorossa vastakkain kylmän talousajattelun kanssa. Oikeastaan kysymys on lyhyen tähtäimen kestämättömästä talousajattelusta, jos ei ymmärretä laskea syntyvää säästöä. Tampere on osoittanut tehdyissä vertailuissa suurempaa lapsimyönteisyyttä lamassakin kuin kunnat keskimäärin, mutta on täälläkin otettu väärästä päästä, muun muassa opetushenkilöstöstä.

Minulle on valjennut lasten ja nuorten palvelujen lautakunnan jäsenyyteni aikana, että olen käynyt yläasteeni ja lukioni eliittikoulussa tai parempana aikana. Siinä mielessä ainakin, että meillä oli oppilashuolto kunnossa. Oli kuraattori, terveydenhoitaja, kaksi opoa ja erityisopettaja. Oli myös kohtuullisen pienet luokkakoot. Silti parantamisen varaa olisi ollut ainakin oppilaan näkökulmasta. Pelottaa ajatella, miten Tampereen kouluissa selvitään, jos ei ole edes riittävästi aikuisia, joiden puoleen kääntyä ja joilta saada apua ajoissa.

Kaupungin Lasten parlamentin ja Nuorisofoorumin edustajat käyttivät ehkä koko tilaisuuden fiksuimmat puheenvuorot, kuten saattoi odottaa. He toivoivat enemmän mahdollisuuksia vapaamuotoiselle yhdessäololle ja liikkumiselle, omille projekteille. Koulultakin toivottiin viihtyisyyttä ja virikkeellisyyttä. Tilaa itselle ja yhdessäololle. Siinä mielessä asiat eivät ole kymmenessä-viidessätoista vuodessa muuttuneet. Sellaisen tilan turvaaminen ei usein ole rahasta kiinni.